Vieähän Tähen hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän,
Kauravakka kannetahan;
Tähti tuoahan tupahan,
Päähän pöyän laitetahan;
Tuoppi tuoahan olutta,
Mettä kannu kannetahan:
"Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"
"En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar soria?"
Suometar soria neiti.
Itse aitasta sanovi:
"Sulhoseni suotuseni,
Ylkäni ylimäiseni!
Anna aikoa vähäsen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju vieraan vaatehtima."
(Kanteletar.)
UHRIVAARA.
Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.
Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.
Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.
Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.
Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.