Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti… tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut — hän itse oli taistellut sen puolesta…! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä…
Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.
Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:
— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee…
Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen, että hän astui viimeisiä asekeleitaan. —
Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät — hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
RISTISOTAVÄKI TURUSSA.
Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.
Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.