Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä.
Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.
Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän — päätään kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitsensa.
— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:
— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?
Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.
— Miksi naurat? kysyy hän.
Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:
— Tule!
— Minne? Mihin käy matkasi?