Mutta "suuressa" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin arveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri edellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja Novgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus, eikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa hävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin onneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut heittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty kreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän kokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri Novgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon taistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja kansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta ja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui silloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia veljiänsä vieraan voitoksi.
Inkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen, Pelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli pakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut nimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä luotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin oli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon päämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä sai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä oli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle "varjaagilaisen" laivaston saapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi liikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.
Tuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas, ennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat silloin asiansa. "Meidän herramme", sanoivat he ruhtinaalle, "lähettää meidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa häntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi rohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa". Mutta kun Aleksanteri Jaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain suurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää Sofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia rukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja kansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia hyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: "Jumala ei ole voiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton lukuisammastakin vihollisjoukosta". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi kulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat tyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän kintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.
Oli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat Nevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka olikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen kimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja, rohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein kiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat urhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä vastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen torjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit taistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin suurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit laskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella voimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin asemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja suomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen kauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi teltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan, venäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli mainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi, kunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui myöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt ristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa oleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja juoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin valtaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin vihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo Alekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan, ja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja kiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet heitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.
Tässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian hätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun voittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen valloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.
Mutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla Novgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen "Nevalainen" kuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa jälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.
(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
TAKAISIN PAKANUUTEEN.
Raskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.
Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.