Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon.
Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.
Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.
Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.
Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
TUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.
Leikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous aluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä pitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?), Kumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja Porkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin, etteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue: liput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat ja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä ristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla ponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia Inkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa kreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin ruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta äsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita, kalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa silmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla varustettuun viittaan.
Tultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille vesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten jatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan asti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä laskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja ruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.
Suuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa levitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille rannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten suomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin. Sitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan oli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin valloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina Olhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.