Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa… ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.
Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.
Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
— Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:
— Minun on lintu.