Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:
— Sen on lintu, joka linnun ampuu.
— Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.
— Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.
Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen.
Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.
On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.
— Olet malttanut myymättä jättää?
— Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.