Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.
— Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.
— Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.
— Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.
— Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.
— Anopiksi mielesi tekisi!
— Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.
— Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.
— Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.
— Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.