TUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.
Tuhat vuotta siitä vierryt
Lie jo ammoin ummellensa,
Kun on joutui näille maille,
Vuoksen vuolahan vesille,
Mahtavan meren tiloille,
Kalevaisten kuulu kansa,
Heimo vanhan Väinämöisen.
Kaatui päivin kaskimaita,
Öisin huhdat tuprueli;
Kulki sauhut soita myöten,
Käry kankaita samosi,
Saatellen sanomat siitä,
Viestit vieden loitommalle,
Ett' on tullut toinen aika,
Aika Sampsa Pellervoisen,
Karjalan keväisen kylvön.
Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella.
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.
Taikkapa katajan taittoi,
Josta jousen jännitteli,
Sata vuoli sulkanuolta,
Vasamoita viinen täyden,
Saalihille saadaksensa:
Korvet kaikui koppeloita,
Metsät mehtoja mekasti.
Pihalla jänöset juoksi,
Ketut keittiön takana.
Päivin pyyteli kaloja
Tai on metsän antimia.
Yönsä öitsi nuotiolla,
Tulen leimuvan lähellä,
Korven synkän kainalossa,
Joen varsia varaten.
Vienosti tohisi tuuli
Hyötyhongan latvuksissa,
Suloinen suvinen henki
Leikki miesten suortuvilla;
Taivas siinteli sinessä,
Reunat ruskoa punersi,
Käki kukkui kuusikossa,
Loitommalla laulurastas —
Lehdossa joen takana
Satakielinen liversi,
Lähellä lorisi lähde,
Puro pieni pulputteli.
Kaunis on kesäinen päivä.
Suloinen suvinen ilta,
Ihanin valoisa yöhyt
Suomen suurilla saloilla,
Sydämessä laajan luonnon!
Luonto laululle lumosi,
Vanhat virsille viritti;
Laulettihin, kuunneltihin
Noita saatuja sanoja,
Otettuja ongelmoita
Vyöltä vanhan Väinämöisen
Alta ahjon Ilmarisen,
Kaukomielen kalvan päästä,
Joukahaisen jousen tiestä.
Niit' ennen isot jo lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Niitä emotkin opetti
Värttinätä väätessänsä,
Niitäpä vilu viritti,
Sade liitteli sanoja,
Virttä toista tuulet toivat,
Meren aaltoset ajoivat
Sille, joka puhde-illat
Istui yksin ikävöiden,
Kuullen luonnon suuren kieltä,
Metsän taruja tajuten.
Tai oli kisat kylässä,
Riemunpito raitiolla,
Kunne kulki kukkahuivit,
Tinarinnat riiaeli,
Kestihin on kekrijuhlan,
Kaiken kansan karkeloihin.
Soipa siellä soittoneuvot,
Koivukantelet helisi,
Soi surua, soi iloa,
Kaikui mieltä kaikenlaista;
Milloin lietona lirisi
Niinkuin laaksossa puronen,
Milloin leivona liversi,
Satakielen soittimella,
Nuoren joukkuen ratoksi,
Kassapäiden karkeloksi.
Siellä nuoret nuorten lailla,
Tuollapa tuvan perällä,
Päädyssä pisimmän pöydän
Loihe vanhat laulamahan,
Tietäjät runontekohon
Pärevalkean valossa;
Lauloi syntyjä syviä,
Virsiä Antero Vipusen,
Eikä sanat sanoen puutu,
Virret veisaten vähene;
Ennen kalliot kiviä,
Umpilammet lumpehia
Kuin on lauluja pitoset,
Virsilöitä Keyrin kestit.
(Kasimir Leino: Runoja.)