— Laulamme, kun, äiti, säestänet.
Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.
— Mistä laulamme? kysyi Kari.
— Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:
"Jo nyt sain sadan sanoja,
Tuhansia tutkelmia,
Sain sanat salasta ilmi,
Julki luottehet lovesta!"
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset ja huoaten hän virkkoi:
— Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.
(Juhani Aho: Panu.)