ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA

ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa; — kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi,
Metsän hieno haltijatar,
Käy avuksi esittäissä,
Toveriksi tarvittaissa,
Laita kulta kuontaloihin,
Pane vaski vartaloihin,
Kehreä punanen lanka,
Sinilanka siuahuta,
Vetele jokien poikki,
Lävitse salon sinisen,
Siihen juosta joukkojesi,
Viiletellä viljojesi —
Antanet urholle apusi,
Uhrin kannan koivullesi,
Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.