"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa maalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä myöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän ahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä hyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa laivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia heittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi lukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis näyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa on yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä."

Kuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa koossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten tulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat aseettomina ja melkein alastomina. —

Laivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta kuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa, lähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan neuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä vahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa minkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat kuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät läheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin rannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen puolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi Absalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta hekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena kumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti samanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä vihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan poika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti estää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin sivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella kivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa. Vihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari Esbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti laivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen hänen ja Kuurilaisten väliin.

Viholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat keulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan perässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta, särki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä keulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan vihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja iskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan perään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi ainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen. Kuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan kylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset voimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten heittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi hänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin lujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset nousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa laivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen Kuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki hän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti heidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.

Siinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin soutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä varovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä vastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.

Yön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman edustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset tekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä isoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi hyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he ulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä teroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän taistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.

Alakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri, eräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain sankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa kuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta järjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu väki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti huutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän huutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet säikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan vastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä surmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä Tanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut Tanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät pitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle. Viholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden sanansaattajaa jäänyt henkiin.

(Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)

KARSIKOSSA.

Korkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan latvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle. Mäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti, mikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako etäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean ja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä korkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä, puolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka ikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.