Tuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli Kemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He olivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle, kalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen sanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen pienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen — nuo ennemmin karsitut puut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen polven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus oli viimeinen.
Miehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia, jotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi nuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina seisoi:
— Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon rannalle kylän rakensivat?
— Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki hyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.
— Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti nuorukainen.
— Aluksi huonoja, kovin huonoja… lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin, että he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää toisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet, eivätkä meitä vieraina karso.
Isän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko miesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut useimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi tunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin arkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin, nuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki korvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä, lujatekoisia vaaleakatseisia — muodoltaankin he naapurikyläläisistään erosivat —, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä toisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman polven vesa:
— Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?
— Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. — Muorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he vieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja laittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.
— Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?