— Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina, poikaseni.
— Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen hartaaseen anomukseen. — Kertokaa meille isävainajain tarina!
Harmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja laski kirveensä maahan. — Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin itsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä tässä karsikon laidassa, — jospa sen kertoisin noiden kuopattujen muistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että äitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä, kokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään yhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten turpeenalaisten laita oli sama.
Uteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo vaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä rypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella rinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:
— Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien tulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan, jotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja sortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin asuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti koskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen asumarannat — karjalaisten ranta oli päivännousun puolella, ruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla venekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo vanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa asunnoille.
Niin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan, jota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten rannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja kumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä hangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä vihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta etsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja saapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus ja komea kauppakylä — näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä hämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan. Äkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät, ryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin suuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.
— Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista monet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: — Siitähän se kuuluu meidän kylälle nimi annetunkin.
Mutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:
— Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten merisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti kertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen; voittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä hengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen kuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois Mälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta nuorena impenä silloin — siksi souti hän, sekä moni muu teljoon kytketty Ruotsin mies ja nainen.
— Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja toinen kuului vastaavan: