— Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa — vapauttaan ajattelivat, pelastustaan… Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset meluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.
— Ja tappelu syntyi?
— Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän rannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla. Karjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat nyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman heimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? — siitä oli kysymys. Nuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta kiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he nyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies kaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti he hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä kummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he eivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei kukaan pääse luodolta hengissä pois, — silloin vasta he väsyivät ja laskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin tehtiin rauha — ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen naisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä soutanut.
— Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään pidellen kuuntelevat naiset.
— Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso — se mies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana…
Kertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:
— Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen — pakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin laitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan, päästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen ilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt harvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon halki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he aavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja päinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät ruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus, eikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä kumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin senvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin siten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.
Tätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui se ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä äsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt vähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi toisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä mihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki ajatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja mahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa pelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä edelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä enemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon syntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. — Karjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni ja äitini aviojuhlat — oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu. Nämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he juuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat ymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.
Kertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt olikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:
— Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?