— Tänne — autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen tuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun he eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa, päättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren rannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta tunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää virtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat myrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin. Vasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman salon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven varaksi kyhäämään — yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset pystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät. Ja siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka kyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin saunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat olisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että heidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta asumustaan puolustamaan.
Siten syntyi kotikylämme — nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän mukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla. Mutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä naapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä kohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina taistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja kauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä lappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat, jossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain lepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä kylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut sen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut heidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin — nyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on tarpeeton siitä joka päivä puhua.
Kertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä heittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi:
— Elkää kyselkö, en ollut itse mukana, olen täällä syntynyt, niinkuin tekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät nyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on aika laskeutua kylään — kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän latvoja, ilta on käsissä.
Ensimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista rinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen vetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa mietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin jokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto, ainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille karsittujen kuusten latvatupsuissa.
(Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
ERÄS KOSTORETKI.
Vanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon keskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat rinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden poikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla asuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja oli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta Vuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä tekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät, polttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta puolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin kalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä oleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan heimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa kuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia riitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä rintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa syntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne pitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun
Unto verkkonsa viritti
Kalervoisen kalavesille
ja taas vuorostaan