Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta,

niin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat heimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin intohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet partioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi. Yhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja jo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan rannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet kostoretket…

Joskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin sotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin kohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui vuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä kilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen isännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä suomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä vihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista käännytysintoaan.

* * * * *

Suomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa ympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta he eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin heille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka tieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä. Mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä, valloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus hämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan toimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään hämäläisten maahan — taikka tekivät niitä heidän nimessään ja johdollaan Laatokan karjalaiset.

Karjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja vaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen venäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden käskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt jatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas Jaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista, Syvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen, josta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut kaikkia mukanaan kuljettaa — osa niistä oli siten tapettu, toinen osa vapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt hämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys ja suru, ja he olivat päättäneet kostaa — kostaa taas kerran, mutta kostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin koko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet vasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin voimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun itse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan uhkasi — itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan heimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen heidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.

Mies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä liikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat surmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin lähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista Suomenlahden poukamista — vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi heidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä souti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan virtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa kevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.

Mahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti vainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden nosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja sitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan perässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina ennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana retkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa käskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten Syvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä laskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he venekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja hävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi suorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät sille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven ruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri päämaali.

Rannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien rantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa venhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja jonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset, valkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja nuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään varalta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä hädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia omaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin Laatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä vaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet jälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet olivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin sijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi kiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa, hylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja lähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: "Nyt on hätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla, se uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu apuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!"

Airut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti hänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen suuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan rannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat, polttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita jäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai ylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja valitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat kastetut — niitä ei ollut vielä monta — oli juuri vainolaisten tullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän koteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten mukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta hurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla aloilla.