Vaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille kertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan miehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä karjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena raivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta Nowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä ryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse matalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli Syvärijoen suistossa.
Mutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja ryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen avuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima tappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella suistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä hämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen avuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset uhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään. Mutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle ja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan ahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot tappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen alle sortui.
Keväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi silloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai vesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen miesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti peräytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla soutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin uupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner jäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan. He seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja erottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli pakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon myöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne ponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä mantereen rannalle, johon leiriytyivät.
Seuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla, hämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan Pekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä heitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina henkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään kotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.
Mutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana aamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten Wolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon johtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja antoi kieltävän vastauksen — tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili hän! — Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä eivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset jännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten vihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan tutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän ottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät vainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta valkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta hämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut alukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin varoskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan vainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei missään…
Vihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli taas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas vähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen omaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.
Mutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen palattuaan, toisen vieraan — Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt oli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi vihollista, kiukustui, suuttui — se oli siis rankaisematta laskettu palaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä jättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?
* * * * *
Miksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset voittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa ja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten pakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?
Vasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle posadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin laittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia takaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet syvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja vaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. —