Huumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten valkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu uusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs vakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan matalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä takanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä aavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli sinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta ryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain kertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät. Merrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan maltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa, viitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He neuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan, tarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä selkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen tarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.
Vaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli välirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja päättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa venekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta valkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten oluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa syntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä Pekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se oli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne paeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli tukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka kylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot Laatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää ollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.
Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään, jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään olivat lähteneet.
Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta, tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin, harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten huulilta.
Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki, ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset, surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille Hämeen mailleen.
Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä sotaretkikään oli tuonut.
Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.
Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen käytti.
(Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)