(Juhani Aho: Lastuja III.)
SUOMEN SYNTY.
Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe'ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:
"Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle.
Siirtyi siitäkin edemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet.
Salot, saarimaat tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot, lempeimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laaksomailla
Kuni muinenkin kotona,
Elonmailla entisillä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
"Tuotapa minäkin toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopean helähtämätä."
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni,
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."
Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansa juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Vieläkin kevätkäköset
Laulelevat laaksomailla,
Yhet laaksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauankin Kaleva
Ollut poissa poikinensa.