(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
KANSATIETEELLINEN UNELMA.
Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.
Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.
Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?
Hän. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
Minä katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.
Hän. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?
Minä. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!
Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä: