Ropsis, ystäväni! (Itsekseen.) Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! — Olipa se surman pitkä matka tuo matka Vienan maalle! Manan tie ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Siis syystä istun tähän levähtämään,
(Istuu rahille.)
LALLI.
Minusta näytti äsken sivumennen kuin olisivat talon karsikot kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa ma nähnyt enkä pyhää paattakaan sen juurella. Ja varjokuuset, joidenka suojaan maistiaiset pannaan, en niitäkään mä — kumma kyllä! — havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?
TAIMO.
Ei — te näitte aivan oikein!
LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni ei hyvää tiedä!
TAIMO.
Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta havaitsin ihmeekseni.