— Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.
Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki — Tähkäveden Naulasaaressa — oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:
— Eihän yrittänyttä laiteta, —- saisihan asiasta miesten kesken puhua.
Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.
— En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, — uhmalla he nytkin tänne tulivat…
Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:
— Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!
Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:
— Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!
Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi: