—- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.
Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:
— Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin — puhutaan!
Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:
— No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!
Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.
Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:
— Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?
— Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.
— Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? — Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: — Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?