— Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!
Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi siihen isännälle melkein kiivastuen:
— Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?
— Pappiko, sanoit, — herra! huudahti isä.
— Niin, miksei pappi tai ruunun mies, — sitä tietä sinne kiivetään.
Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.
Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan, hänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:
— Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa virkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te laputatte tiehenne, — se on selvää ja sillä sanalla!
Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä vasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.
Teinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies lähemmäs astuen:
— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?