— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.
— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!
Heino vastasi arasti:
— Se on kirjotusta, isä!
— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita…!
Ja isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäsi:
— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!
Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki:
— Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!
Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.