— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.
— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:
— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!
Vaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:
— Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. — Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. —
Tätä piispan viestiä viemästä palatessaan Heino hämäränä aamuhetkenä, yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan lammasnahkoihin, vaan sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.
— Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, — sanoi Heino.
— Kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan huovina, miekkaniekkana, virkkoi Lauri.
Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän: