— En ole linnan väkeä, kulen piispan seurueessa, hän minut mukaansa otti. Vaan entäs sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?
— Yksin — en. Isäsi on täällä ja veljesi.
— Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?
— Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, — isääsikin löivät voudit hänen omalla pihallaan.
— Vai löivät…
Se oli todellakin Heinolle varsin outo ilmakehä, jossa Laurin ajatukset näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustajina eri leireistä, toisilleen vihamielisistä joukoista, vaikk'ei hän vielä voinut tarkemmin tajuta, mitenkä he niin olivat joutuneet. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:
— Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, — missä hän on?
Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:
— Isäsi on tuossa talossa. — Ja hän viittasi kädellään viereistä taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kulettaneet.
— Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule — mitä hän siellä?