Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin, kysyen:
— Yksin kävit vankien luona, — mitä varten? Selitä!
Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä. Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa. Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.
— Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.
— Isääsi, matki piispa hämmästyneenä. — Isäsi on siis noiden vangittujen joukossa?
Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:
— Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!
Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:
— Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?
Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta karjasemalla hänestä sanat lähtivät: