— Minun lie siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon läksi, hulttio, herrain penikaksi heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee…

Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan puheen nuhtelevalla äänellä:

— Ei ole poikasi pilassa siltä, jos hän on oppia saanut, siksi et häntä hylkiä saa.

Vaan kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:

— Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna! Ei riitä herroille se, että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät — vielä lapsenkin vetivät herraksi sakkiinsa. Mutta sillä pojalla ei ole enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka pesässäni kasvoi…

Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaijennut oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat, että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka noin armotta verisiteetkin katkoi.

— Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä tavataan.

Heino oli sillävälin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista välejään heimonsa kanssa, vaan muut ne katkaisivat… Hyvä, siis katketkoot! — Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa ja kun hän hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja kivettyneellä sydämmellä hän orpanalleen virkkoi:

— Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!

— Etkö aijo siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.