* * * * *
Oli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä Sotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat muistot… juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan, oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava…? Voimakkaalla äänellä Karmalan Lauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:
— Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.
Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt karkea ääni:
— Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän luut lepäävät.
— Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä, mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. — Kalliin hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.
Vaan Savon mies — se oli Tarvaisen Ohto — ei salannut enää kiukkuaan, kipakasti hän ärjäsi:
— Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole…!
Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä, jotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, — ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia. Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut riidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.
— Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! — niin virkkoi hän leikkisästi.