Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta tupsahti heti kiivas vastaväite:

— Ei, sitä saarta ei jaeta!

— Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen, — se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.

— Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta lähteä, — miten lähtenevät nyt!

— Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, — nyt ollaankin taas tasaväkisiä!

— Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

— Mistä…?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

— Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla vieläkin otsassasi poikenluoma…