Nyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi tantereella ja huusi:
— Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä tantereeseen jääköön.
Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion… ja loi kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.
Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:
— Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot…
Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan — yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.
Vaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, — siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu — jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:
— Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!
Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:
— Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, — vaikk'ei ole siellä rajoistakaan tietoa.