Ikäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:
— Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, — täällä on sovinto hidas syntymään!
Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia silmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.
— Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.
— Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset, joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.
— Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..
Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi silmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:
— Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen laskevat, — siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran maaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä ja nuottarannoista, — niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki takamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa. Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras — ja vie kaikki!
— Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan tätä meidän samaa maata?
— Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin, ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa…