Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.
Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessain tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis,
Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?
Näin miettien en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamun koissa,
Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.
En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse julman linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin — aamun koissahan sen näin —
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeeseenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kun terveenä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.
(A. Tuokko.)
SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.
Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.