Ja urhot haudalla viattoman
Siin' omisti uuden uskon. —
Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan,
Näki uuden elämän ruskon.
"Maa kallis jää tuhat järvineen,
Ruho armaansa luokse nyt kiitää!"
Näin lausui sankari, korkeuteen
Hänen vapaa sielunsa liitää.
Ja surevat pystytti patsaankin
Kovan kuolon yhdistämille,
Runon piirsivät kultakirjaimin
Heidän kohtaloistansa sille.
Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt
Siell' lehmukset huminoivat.
Oli uskontaistelu päättynyt
Ja rauhaa torvet soivat.
(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä suom. Aukusti Simelius.)
BIRGER JARLIN LINNA.
Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt,
Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
Himmeeseen varjohon jo peittänyt.
Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin.
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
Sisässä maan kuin olis sillä juuri.
Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maille sekä taivahalle?