Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: — Vaimo, onko Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?
Mutta Ylpytär vastasi: — Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta kuolleet. Nyt vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän työnsä kerran täyttää!
— Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.
— Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.
— Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi mies ja poistui.
Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. — Onko lapsistani rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä. Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon vaahtoa, arvotonta kiiltoa.
Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan niemekkeen taloa, ja hän sanoi: — Muistakaa perintöä, jonka olette hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.
Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä sieltä asti.
Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona tuvassa, ja tämä sanoi: — Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen; poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.
— Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? — Mutta ellös vielä sula, sydän, elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on vielä pelastettavissa. — Ja pois kiiruhti hän.