He löysi myös sataman oivallisen, pani laivat he vieri vierehen, niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä. Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi, he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi. Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi, tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi. Venäläiset tästä kun tiedon saivat, sotajoukot he varusti, hevoset, laivat pään menoksi linnan rakentajain. Mut kristityt heitä ei oottaneet lain, läks itse he vastaan rohkeasti ja tulivat niin Valkealle järvelle asti. Oli heitä kahdeksansataa vaan, herra Haralder oli johtajanaan. Sai kuulla he: saarelle vetten taa oli noussut tuhat pakanaa, kera niiden mieli he taistohon.
Kuin meri Valkeajärvi on, on siitä Venäjä kaakkohon ja pohjaan päin on Karjalanmaa. Oli tulleet he kauas jo joukoistansa, lukemattomat selät oli takanansa — viel' eessä matkasta toinen sen verta kun kuohuttamaan kävi myrsky merta. Löi vihuri valkeaks ulapan, lähimmäisehen pyrki he rantahan ja laski niin maihin Karjalaan; joen suuhun he asutun tulivat, minkä aamulla vasta huomasivat. He olivat kovin väsyneet tiellä, viis yötä lepäsivät he siellä, ja kaiken kansan he surmasi, voitti, kylät tulella ja miekalla autioitti ja kokosi haapiot yhtehen, ne suurena roviona polttaen. Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat, loppuun ennenkun ruokavaransa saivat, ja purjehti Pähkinäsaarehen, etuvartioon marskin joukkojen; sitä jäivät toiset suojaamaan, palas toiset taas pääarmeijaan.
Vähän aikaa siell' oli olleet he, näki tulevan he venäläisien, ne tulivat laivoin tuhansin, ei käynyt viipyä kauemmin, pako eess' oli virtaa alaspäin; Venäläiset, perässä kiirehtäin, teki hirsistä lautat hirmuiset — ne virralla ui kuin rakennukset — ja lähetti, tulehen sytyttäen, ne selkään Ruotsin laivojen. Olis ollut se näitten turmio, mut varuillaan kristityt olivat jo: yli virran ketju rautainen oli vedetty rannalta rannallen, tuliroviot siihen seisahtui ja niin laivat kaikki pelastui. Mut maitse myös tuli venäläiset ja säilät säihkyi ja varustukset; oli heidän lukunsa peloittava, noin kolmekymmentätuhatta, ne tulivat hurjina hyökäten yli kaivantojen, yli esteitten, kuin sotahuutonsa ollut ois vain: eteenpäin ja alta pois!
Mut myöskin Ruotsin ritarit ne taisteli niinkuin sankarit: Matts Kettilmundinpoika yks ja molemmat nuoret von Kyvanit, venäläiset pois ne sai työnnetyks. Peder Porsse nuori joukkoineen niin kiintyi taistelun telmeeseen, yli että he ratsasti kaivannon ja he keskellä vihamiehiä on, sitä ennenkun he huomasikaan, mut tien he raivasi miekallaan venäläisien läpi taas linnan luo, niin että verta sai hikoilla nuo.
Eräs ritari Ruotsin armeijan kera pakana-urhon parhaimman halus yksin mitellä voimiansa ja jos voittais tää, hänen vankinansa häntä seurata maalle Venäjän, jos sois hälle marski tehtävän tän. Hän kiireestä kantaan varustihe ja ratsasti rohkeena sillalle, kerran viimeisen taakseen hän katsahti ja ystäviänsä tervehti: "Te näette mun luonanne jällehen, jos ette, — se tahto on taivaitten." Oli Matti-drotsi se ritari, venäläisille sanan hän lähetti: "On täällä ritari pelvoton, joka vartoo ja taistohon valmis on, kera Venäjän urhon kamppailla hän tahtoo elosta, kuolosta. Jos teistä ken hänet voittaa vois, sitä seurata lupaa hän vankina pois; jos hän voittaa, vankinaan hän viepi voitetun kerallaan."
Vei lähetti sanan ja neuvoa piti kuningas kanssa joukkonsa. "Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon? Me näemme: hän sankari hurskas on, ei liene hän parhain armeijansa, hän kyllä kaatuva on ratsultansa." Venäläiset vastasi: "Ainoakaan meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."
Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään koko päivän hän illan hämärään, maan peittyissä öiseen varjohon palas linnaan ritari voittamaton. Halu kristityill' oli taistella, mut pian yön pimeän aikana venäläiset hiljaa lähtivät pois, kova taistelu muuten tullut ois.
Oli linna niin saatu rakennetuksi ja miehitetyksi ja varustetuksi, halus pois nyt jo pääarmeijakin, taas kotihin Ruotsihin takaisin. Varusväen sai linna suojakseen ja päällikökseen tuli ritari Steen. Kakssataa miestä muureilla oli yötä ja päivää valmiina, sata miestä työssä askarti ja leipoi ja ruo'an rakensi. Oli ankkurin laivat nostaneet, jäi taakse linnan salmet, veet. Matts Kettilmundinpoika vielä halus jäähyväiset heittää siellä, kera joukkonsa meni maihin hän ja ratsasti ympäri Venäjän ja poltti ja ryösti ja surmasi, kylät liekeissä loimotti laajalti. Sen jälkeen laivoillensa he sous ja purjehtivat ja vihdoin nous kotirantahan he mikonmessuna; oli kuningas heille suopea.
Maankruunuhun jäänyt varusväki monta onnettomuutta koki ja näki. Oli linna uusi ja kostea, se turmeli heidän jauhonsa, ja kun muukin ruokansa pilaantui, kerpukkihin miehet sairastui. Näin sattui joskus: syödessään putos hampaat suustansa pöytähän. Viel' elää siinä ken voinut ois? Useammat tappoi tauti pois; oli linna jo melkein autio. He pitivät silloin neuvoa lähettääkseen marskille sanoman, mikä kohtasi heitä kohtalo, ja ruokavaroja pyytääkseen ja apua monille sairailleen.
Mut urhoista muuan lausahtaa: "Meitä marskin sydän ei itkeä saa, vielä Jumala meitä armahtaa."