Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa,
pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa,
laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen,
nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.
Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat,
aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat:
tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan,
uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?
Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo,
otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo,
joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies —
joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.
Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui,
käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui —
mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin,
pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.
Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies,
että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties;
vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu,
kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.
Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen — kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen, niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin, joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.
(K. Leino: Runoja.)
PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.
KÄRÄJÄT.
Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia, jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen. Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja oli valveilla.