VITJAKKA.
Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
— Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaalle. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.
Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. — Näinkö jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle — tuttaville?
— Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, — hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka hiljaisella äänellä:
— Teet hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.
— Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. — Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!
Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, — vieraantunut omasta isästänsä, murhaajasta.