Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon kylmänhikistä otsaa? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynelvirtoihin? — Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.
— Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
— Jää minulle, vastasi Vitjakka; — tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa. — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika, millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.
Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintöoikeutensa nojalla.
Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli saava lukea omaksi syykseen.
— Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; — vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!
Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.
VUODEN PISIN YÖ.
Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.