Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta, ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa, tyhjentäen haarikan pohjaan asti.
Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? — Se oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja luultavasti neidon hääpukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritarivitjat.
— Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui lappalainen jäähyväisiksi — ja pian oli taas koko seurue paluumatkalla.
Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
— Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. — Se on oikein, että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. — Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
— Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille, korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. — Näin sanoessaan neito päästi rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan, lausuen:
— Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla.