Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhlasalista.
Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki. Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta varten.
— Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan pihalla hevostoimissa.
— Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen — puhutpa joutavia! Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.
— Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät —?
— Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme. Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille. Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna oluella.
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi, kun Kurki itse kellariin astui.
Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina, johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään, jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, — kaikilla oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen kuluneen elämänsä tarinasta.
Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu! — Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.