— Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia, joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä he kaikki saavat kuoleman.
— Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.
Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:
— Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.
Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.
Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja sen ohella kuului valittavia ääniä.
— Mitä se on? kysyi piispa.
— He saapuvat, vastasi kaniikki.
— Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?
— Minä menen katsomaan.