Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti, katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan. Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut, käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut lypsäjää.
Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon lypsäjän.
Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.
Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.
Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden, avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.
— Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.
Jalmari Finne.
KAKSI MADONNAA.
Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.
Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.