Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty, sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli. Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan. Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen hiljaista.
Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet. Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä apua.
Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja siunasi heitä.
Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi otsansa kirkon lattiaan.
Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä. Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:
— Minä olen terve, minä olen terve!
Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:
— Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!
Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.
Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten riemuhuutojen soidessa korvissaan.