— Missä?
— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.
Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.
— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.
— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tyhmyyttään. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!
Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.
Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.
— Mille se nauraa? kysyi hän.
— Eihän se naura…
— Mitäs se sitten muhoilee?