Vieri aikoa vähäisen, lauloi orja lapsellensa: "Heleä emosi heimo, heleämpi nurmen heimo; suku suuri tuntureilla, suku suurempi Manalla; eivät pistä Pirkan piikit, yllä tapparat yröjen."
Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"
Miekan seinältä sivalti,
tappoi naisen nauramansa.
Se oli Pirkka puuhkalakki.
Kasvoi kaunis orjan poika.
Lähtö Lappihin läheni, urhot tuota tuumimahan: "Oisko orjasta apua retkellä re'ellisellä?"
Otetahan orjan poika.
Ajetahan ahkiossa, päivä suuren järven päitä, toinen hallaista rämettä, kolmas vuorta korkeata; oli outo orjan mieli, sydän rinnassa sykytti.
Tultiin tunturin laelle; tulet tuikki laaksoloista, valkeat Lapin kylistä.
Puhui Pirkka puuhkalakki: "En usko penihin orjan, sen on silmissä välähdys revontulta tuikeampi; paras kun jälelle jääpi."
Poika puuhun kytketähän.
Palasivat pirkkalaiset, pulkat täynnä turkiksia, vempelet verohelyjä. Muisti Pirkka puuhkalakki: "Tais jäädä jälelle poika, kuka kurjan päästäntähän?"