Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita. Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se halkesi.
Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään. Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan, kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua, tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!
Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa, pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään, talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.
Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi piillä.
Jalmari Finne.
LAPPALAISTEN KÄÄNNYTYS
ORJAN POIKA.
Puhui Pirkka puuhkalakki: "Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme Lapin kylihin, Lapin lasta velkomahan!"
Läksivät Lapin kävijät, veristivät uutta lunta, miehet miekoin surmasivat, naurattivat naiset kaikki; Lappi laajalta savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.
Toip' on Pirkka orjapiian.