Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu. Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut. Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra, miten siellä käyskeltiin.
Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa aitausta kohden.
Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?
Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui kirkkoherran toiselle puolelle.
Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.
Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti linnanherran eteen.
Kirkonkirous, panna — sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon permannolle.
Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen paikallaan.
Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.
Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.